On vielä pimeää, kun Simon Lidåker nousee autoonsa ajaakseen kohti Malmbäckiä. Ajankohta on keskellä tavallista työviikkoa, mutta työ on kaikkea muuta kuin yksitoikkoista. Hän juo ajaessaan kahvia pienestä termospullosta ja suunnittelee päivää mielessään.

Kalenteri on ollut täynnä siitä lähtien, kun hän ja hänen vaimonsa Lovisa sekä kaksi veljeään, Teodor ja Ludwig Axelsson, ostivat yrityksen vuonna 2020. Simon on kiireinen, asiakastapaamisia on paljon, yrityksen taloudesta on huolehdittava, ja samaan aikaan hänen apuaan tarvitaan tuotannossa.

Neljällä osakkaalla on kädet täynnä työtä Ruotsin vanhimman pinnatuolitehtaan, Wigellsin veljesten tuolitehtaan, omistajina. He suhtautuvat kuitenkin työhönsä intohimoisesti. Lovisa on yrityksen toimitusjohtaja, Simon vastaa taloudesta, ja Teodor ja Ludwig vastaavat tuotannosta ja asiakkaiden tilaamien tuotteiden kehittämisestä.

Simon ajaa Malmbäckiin, jossa Wigellsin veljekset ovat toimineet perustamisvuodesta 1868 lähtien, ja ohittaa kaupungin pienen keskuksen. Hetken kuluttua hän kääntyy Strömdalsvägenillä oikealle ja saapuu tehtaalle.

Onnen tunne valtaa hänet autosta noustessa. Hänelle tulee mieleen, että hän, Lovisa ja hänen veljensä ovat tehneet hyvää työtä: he hankkivat tehtaan keskellä koronapandemiaa vuonna 2020 ja ovat onnistuneet pitämään yrityksen toiminnassa kaikkien rajoitusten, sairaus- ja opettelujaksojen aikana. He ovat onnistuneet itse asiassa erinomaisesti. He ovat uudistaneet yritystä, saaneet uusia tärkeitä asiakkaita ja uusia jännittäviä yhteistyöhankkeita on meneillään. Kuluneet kaksi vuotta ovat olleet tosin vaikeita, mutta he ovat onnistuneet.

Tämän parempaa alkua tuskin voi toivoa.

SKun Simon astuu tehtaan ovista sisään, sahatavaran, öljyn ja maalin haju pelmahtaa häntä vastaan. Hän menee toimistoonsa, istahtaa tietokoneen ääreen ja kirjautuu sähköpostiinsa. Muutamat asiakkaat ovat ottaneet häneen yhteyttä pyytäen tapaamisia, joten hän tarkistaa kalenteriaan ja etsii heille sopivat ajat. Hän kirjoittaa vastauksensa ja lähettää ne.

Hän selaa sähköposteja ja poistaa joitakin mainosviestejä. Sitten hän menee tehtaalle, tervehtii henkilöstöä ja auttaa siinä, missä häntä tarvitaan. Joinakin päivinä hän käyttää konetta, toisinaan kokoaa huonekaluja ja sänkyjä tai auttaa pintakäsittelyssä. Hänen nauttii voidessaan liikkua vapaasti tehtaalla.

Heidän Florida-pinnatuolinsa käy juuri tänään läpi kaikki tuotantoprosessit.

Leif Hansson työskentelee katkaisu- ja halkaisusahalla. Hänen housunsa ja paitansa ovat jo sahanpurun peitossa, sillä hän on viettänyt aamun valiten materiaaleja ja sahaten.

Leif arvostaa työn vapautta. Hän saa joka aamu käteensä lapun käytettävistä ainesta. Hän voi sen perusteella järjestää työt haluamallaan tavalla ja alkaa sahata aihioita tämän viikon tuotantoon.

Olen rutiini-ihminen, hän sanoo. ”Pidän päivittäisestä työrutiinista, joka noudattaa samaa kaavaa. Viihdyn silloin parhaiten.”

Pinnatuolin tuotanto on ollut jokseenkin samanlaista siitä lähtien, kun Wigells aloitti toimintansa vuonna 1868. Pinnatuoleilla oli itse asiassa amerikkalaisia ja englantilaisia edeltäjiä, mutta ensimmäinen ruotsalainen pinnatuoli luetaan yleensä Henriette Killanderin ansioksi, joka oli Hookin kartanonemäntä. Kyseiselle tuolille annettiin ylevältä kalskahtava nimi ”Hänen ylhäisyytensä”.

Tämä tapahtui joskus 1850-luvulla. Henriette oli saanut inspiraation englantilaisesta Windsor-tuolista ja tehnyt tuolista oman luonnoksensa. Hän otti sitten yhteyttä paikallisiin puuseppiin huonekalujen valmistusta varten.

Pinnatuolista tuli pian suosittu tavallisten kuolevaisten keskuudessa, ja alueen maanviljelijät alkoivat valmistaa pinnatuoleja sivutöinään. Tuolloin käytettiin ainoastaan poljettavia sorveja. Pinnatuolitehtaita alkoi ilmestyä eri puolille, ja pelkästään pienessä Malmbäckissä oli parhaillaan peräti kolmekymmentä valmistajaa.

Toiminta Wigellsin veljesten tuolitehtaalla alkoi, kun he kehittivät tuolin Henrietten mallin pohjalta. He kutsuivat sitä klassikoksi. Se on edelleen 154 vuotta myöhemmin tuotannossa.

Mallivalikoima on tietysti nykyään laajempi kuin yrityksen perustamisaikoina.

Simon siirtyy Leifin luota paikaan, jossa he höyläävät, liimaavat, hiovat ja kiillottavat tuolin istuimia. Hän siirtyy tuotannossa CNC-koneelle, jossa Bo Lundberg poraa reiät selkänojan pinnoihin, jyrsii istuinten ääriviivat ja muotoilee ne.

Sekä Bon isä että isoisä työskentelivät Wigellsin veljesten tuolitehtaalla, joten hän jatkaa ylpeänä perinnettä.

”Olen tehnyt puutöitä koko ikäni”, sanoo hän. ”Tunnen puutavaran hyvin ja osaan työstää sitä erittäin hyvin. Se, että pääsen ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen tekemään puutöitä kunnon työvaatteissa, on kirsikka kakun päällä.”

Henkilöstö on erittäin tyytyväinen työvaatteiden valintaan. He haluavat pitää työpaitaa töissä. Simonin sanoissa on jotain:

“Olo tuntuu jotenkin paremmalta koneen ääressä seisoessa ja kynä paidan taskussa työskennellen.”

Henkilöstön vaatteet ovat Björnkläderiltä. Se on tarina sinänsä, ja Simon kertoo heidän etsineen vanhimpia ruotsalaisia työvaatteiden valmistajia. Tavoitteena oli vahvistaa oman yrityksen perinteistä tunnetta.

Kaikki alkoi siitä, kun he tarvitsivat henkilöstölleen työkenkiä. He löysivät Arbeskon, joka on valmistanut suojajalkineita Kumlassa vuodesta 1839. Kun he sitten tarvitsivat vaatteita, he päättivät käyttää Björnkläderiä.

”Halusimme tehdä yhteistyötä muiden tuotemerkkien kanssa, jotka sopivat tarinaamme tämän perinteisen tuotemerkin ympärille, Simon sanoo. Hän selittää, että henkilöstöllä ei ollut yhtenäisiä työvaatteita ennen kuin he alkoivat käyttää Björnkläderin vaatteita vuonna 2021.”

Yrityksen johdon mielestä oli tärkeää luoda yhteenkuuluvuuden ja yhtenäisyyden tunne. Björnkläder, jolla on Wigellsin veljesten tavoin pitkä käsityöperinne, oli itsestään selvä valinta. He halusivat perinteistä tunnelmaa, mutta vaatteilla oli kuitenkin uusimmat, nykyaikaiset ominaisuudet. Simonin mukaan he jatkavat Björnkläderin vaatteiden käyttöä.

”Ne on nyt testattu ja hyviksi havaittu.”

CNC-koneen jälkeen vuorossa on istuinten lopullinen viimeistely ja sorvaus, jossa valmistetaan tuolin jalat.

Robin Forsmark pitää työn vaihtelevuudesta. Hän työskentelee joinakin päivinä huonekalujen osien parissa neljälle tai viidelle eri tuotemerkille. Hän puhuu vaadittavasta käsityötaidosta, sillä puu on elävää materiaalia, ja jokaista pientä puukappaletta pitää käsitellä eri tavalla.

”Mikään puukappale ei ole samanlainen”, hän sanoo.

Simon jatkaa kulkuaan tehtaan läpi ja auttaa poraamaan jalkoja sekä tekemään ristikoita tuolien selkänojaan. Hän on koulutukseltaan ekonomi, mutta pohjimmiltaan tuotantomies.

Siksi hän rakastaa sitä, että ”voi mennä tehtaaseen ja haistaa puun tuoksun, kuulla koneiden käyntiä ja nähdä, miten huonekalut syntyvät käsityönä”.

Hän on ylpeä saadessaan olla osa tätä. Huonekalutuotannon jatkuminen 150 vuotta on hämmästyttävä tarina. Hän voi samalla vaikuttaa yrityksen tulevaisuuteen.

”Tämä on minulle unelmien täyttymys”, Simon sanoo.

Jalkojen porauksen jälkeen he kiinnittävät istuinten selkänojat ja yläosat. Sitten kiinnitetään tuolien jalat. Viimeisenä on loppukokoonpano. Sitten käsittelemätön pinnatuoli on valmis.

Tässä Mohsen Alwily liimaa huonekaluja yhteen.

”Oikea määrä liimaa on kaiken A ja O”, hän sanoo. Sitä ei saa olla liikaa eikä liian vähän. ”Pieni liimakupla on merkki siitä, että liimaa on sopivasti.”

Mohsen viihtyy erittäin hyvin Wigellsin veljeksillä, ja hänestä tuntuu, että tuolitehtaasta on tullut hänelle kuin toinen perhe hänen Ruotsiin tulonsa jälkeen.

Hänen kollegansa Idris Osman on samaa mieltä. Hän viihtyy myös työpaikalla. Hän nauttii siitä, että heidän työstettäväkseen tulee jatkuvasti uusia tuotteita. Hän näkee paljon erilaisia huonekaluja, ja se on hauskaa.

Idris lakkaa tai öljyää, hioo ja maalaa pinnatuoleja niiden valmistuksen jälkeen. Tämän jälkeen tuotteisiin laitetaan myös Wigellsin veljesten tuolitehtaan tunnus.

Mathias Nordström sanoo, että tarkkuus on tärkeää maalipistoolilla työskenneltäessä. Kaikkien pintojen maalaamisen lisäksi on tärkeää, ettei samaan paikkaan ruiskuteta liikaa maalia, koska silloin se voi valua. Hän sanoo:

”Pintakäsittelyn onnistumiseen vaikuttavat monet tekijät, kuten esimerkiksi toimitilojen puhtaus ja pölyttömyys.”

Tuote on valmis lähetettäväksi asiakkaalle lakan tai maalin kuivumisen jälkeen.

Puhelin soi, ja Simon palaa toimistoon vastaamaan siihen. Asiakkaat ovat tulossa käymään. Hän tapaa heidät ovella ja esittelee heille tiloja ja tuotantoprosessia.

Simon, Lovisa ja asiakkaat tapaavat kierroksen jälkeen ja keskustelevat kahvikupillisen ja pullan äärellä. Keskustelu koskee asiakkaiden haluamaa tuotetta ja sitä, miten Wigells voi auttaa sen valmistuksessa.

Simon selittää, että hän, Lovisa ja hänen kaksi veljeään haluavat, että asiakkaat ja toimittajat kokevat Wigellsin olevan vakaa yritys ja perinteinen toimija, joka on ollut olemassa pitkään ja joka aikoo jatkaa toimintaansa myös tulevaisuudessa.

Neljä osaomistajaa on heti pinnatuolitehtaan haltuunoton jälkeen pitänyt huolta perinteestä, mutta myös pysytellyt ajan tasalla ja uudistanut liiketoimintaa. Siksi he ovat alkaneet siirtyä digitaaliseen toiminnanohjausjärjestelmään. Ajatuksena on yhdistää parhaat puolet molemmista maailmoista: automatisoida tuotanto ja säilyttää samalla perinteinen käsityötaito.

He haluavat tehdä kokoonpanon käsin, jotta käsityötaito säilyy. Näin he voivat valvoa paremmin lopputuotetta.

Heillä on monia pitkän aikavälin tavoitteita. He haluavat kunnostaa toimitiloja, jotta henkilöstö viihtyisi entistä paremmin. He puhuvat aurinkokennoista tehtaan katolla. Heillä on myös ideoita tuotantojätteiden käsittelyn suhteen, mutta mikään ei ole vielä virallista.

Lovisa esittää asian näin:

”Uskomme ainutlaatuisen käsityöperintömme ja tulevaisuuden teknisten ratkaisujen yhdistelmään.”

Hän on koulutukseltaan henkilöstöhallinnon asiantuntijana ja siksi perehtynyt hyvin henkilöstöasioihin. Hän nauttii saadessaan työssään monia uusia kontakteja ja suhteita sekä asiakkaisiin että toimittajiin.

Hän ja Simon hyvästelivät asiakkaat, innoissaan uudesta jännittävästä yhteistyöstä. Heillä on oman pinnatuolituotannon lisäksi nykyään myös sopimusvalmistusta asiakkaille.

Selvyyden vuoksi on syytä tietää, että Wigells on itse tuotemerkki. He valmistavat omia huonekalujaan ja mallejaan tämän tuotemerkin nimissä. Yksi Wigellsin huonekaluja ostava yritys on Svenssons Lammhultissa.

Sopimusvalmistus tapahtuu Wigellsin veljesten tuolitehtaassa, jota he pyörittävät teollisesti. He auttavat usein tuotekehitystyössä, jotta asiakkaiden toiveet voidaan toteuttaa tehokkaasti. Sitten he valmistavat tuotteet. Asiakas saa oikeudet niihin.

Mutta se ei ole aivan koko totuus. Suunnittelijat, joilla on omia tuotemerkkejä, ovat nyt jonossa päästäkseen työskentelemään Wigellsin veljesten tuolitehtaan kanssa. Jotkut heistä mainitsevat ylpeinä, että heidän tuotteensa valmistetaan juuri siellä, Smålannin Malmbäckissä.

Wigellsin veljesten tuolitehdas tekee yhteistyötä muun muassa Svenskt Tennin, Verkin ja Gustaf Westman Objectsin kanssa, jotka haluavat Ruotsissa paikallisesti tuotettuja tuotteita.

Ajatusta kestävästä kehityksestä sovelletaan koko yrityksessä. Simon selittää, että Wigellsin veljekset eivät halua tehdä lyhytikäisiä huonekaluja. He haluavat sen sijaan, että huonekalut kestävät viisikymmentä tai sata vuotta. He ovat itse asiassa ostaneet takaisin vanhoja pinnatuoleja, jotka valmistettiin Wigellsin tuolitehtaalla 1900-luvun alussa. Ne kestävät tänäkin päivänä. Ja tähän laatuun on hänen mielestään syytä pyrkiä.

Mutta tietysti tuotannossa on ollut tuotantonopeutta hidastavia häiriöitä. Niitä on aina, ehkä erityisesti pandemian aikana. Puute puutavarasta tietyissä mitoissa on ollut päänsärky yrityksen haltuunotosta lähtien. Simon sanoo, että tilannetta on ollut vaikea hallita, koska he eivät voi varastoida suuria määriä puutavaraa tiloissaan. Mutta he ovat kuitenkin selvinneet ongelmista ja onnistuneet toimittamaan huonekaluja asiakkailleen Källemolle, Blåstationille, Ellokselle ja muille.

Simon, Lovisa, Teodor ja Ludwig ovat aina pyrkineet ratkaisemaan haasteita, mikä ei aina ole yksinkertaista. Näin ne voivat antaa tilaa käsityölle.

Käsityötaidon lisäksi he välittävät myös kiinteistöstä. Kuten Ludwig sanoo:

”Se on vanha ja perinteinen kiinteistö, joka on kokenut paljon. Kiinteistöstä on tärkeää huolehtia erityisellä huolella ja rakkaudella.”

Kiinteistöä lämmitetään suurella kattilalla, jossa poltetaan puuhaketta ja lastuja. Jäljelle jääneet puupalat silputaan ja lähetetään siiloon. Sieltä materiaali syötetään kattilaan. Ludwig sanoo, että hän viihtyy talvisin kattilahuoneessa, koska siellä on lämmintä ja kodikasta.

Lovisa lähtee pian tapaamisen päätyttyä hakemaan lapsia esikoulusta, mutta Simon jää Teodorin ja Ludwigin kanssa työpaikalle. He päättävät johdon päivittäisellä kokouksella suunnitellen seuraavaa päivää ja loppuviikkoa ja pohtien ratkaisua avoimiin kysymyksiin.

Aurinko on jo laskenut, kun Simon sulkeet tehtaan ja poistuu sieltä. Hän nousee autoon, pää ja keho hieman väsyneinä, jälleen yhden pitkän ja tapahtumarikkaan päivän jälkeen tuolitehtaalla. Yrityksen haltuunotto on ollut uskomatonta vuoristorataa näinä aikoina, hän sanoo, mutta tilaisuus ostaa Wigellsin veljesten tuolitehdas oli samalla liian hyvä sivuutettavaksi.

Kotimatkalla hän pohtii, kuinka Wigellsin tuolitehdas on toinen jalka perinteisessä ja toinen modernissa maailmassa, jossa sosiaalinen media, uudet tekniikat ja koneet suorittaa useita työvaiheita yhdellä kertaa. He eivät kuitenkaan ole menettäneet keskittymistään, vaan jatkavat uskollisesti huonekalutuotantoa, jonka Wigellsin veljesten tuolitehdas aloitti jo 1860-luvulla.

Maanläheisyys ja kodikkuus näyttää olevan yrityksen ydin. Kuten myös halu työskennellä tavoitteiden saavuttamiseksi ja asiakkaiden kaikkien toiveiden täyttämiseksi.

Swen Axelsson, Lovisan, Teodorin ja Ludwigin isä, kertoo kyltistä, joka roikkui hänen työpaikallaan hänen nuoruudessaan. Nämä sanat ovat olleet hänen mielessään koko hänen elämänsä ajan:

”Me teemme mahdottomia asioita odottaessasi, ihmeisiin tarvitaan vähän enemmän aikaa.”

Nämä sanat kuvaavat hyvin Wigellsin veljesten tuolitehdasta.